Minä, vaimoni, Tampio ja Hän. Neljä ihmistä samassa elokuvassa. Emme näyttäydy yhdessäkään kohtauksessa kaikki neljä yhdessä. Anton Chigurh, Llewelyn Moss, Ed Tom Bell ja Tampio. Tampio ei ansaitse vieraskielistä nimeä. Eikä sivurooliaan, jos minulta kysytään.
Hänellä on kuukautiset. Olemme keskellä kauppamatkustajan arkea. Ihmisviidakkoon ei tarvitse kadota autiossa kaupungissa. Ainoa vapaita huoneita tarjoava majoitusliike tuoksuu vesivahingolta ja eletyltä elämältä. Hiivimme käytävillä pesäkolon konkurssin vaaniessa tupakantuoksuisilla tapeteilla. Hassut yksityiskohdat viestivät seiskytluvulle jääneestä huumorista. Hän ei sovi tänne lainkaan.
Sotkuisissa läävissä naiminen on vapauttavaa, vaikkei koskaan olisikaan suhtautunut kolikoihin ylenkatseella. Ummentunut tuoksu katoaa kymmenessä minuutissa. Kaikkeen paitsi Häneen tottuu.
Huone on erilainen kuin yksikään aiemmista. Aurinko paistaa ikkunasta paljastaen huoneilmassa leijuvan pölyn. Jollei täältä saa astmaa niin ei mistään. Riisun Hänet. Suojaamme sängyn. En ole varma, kumpi suojautuu kummalta - sänky meiltä vai me sängyltä.
Vain Jazz puuttuu lauetessani Häneen. Kaikki muu on elokuvaa.
Tampio on typotettu lopputeksteissä. Harmittavia virheitä, mutta noita sattuu.
Mitä on tapahtunut? Päivityksiä ei enää juuri ollenkaan. Just aloimme muiden lukijoiden kanssa päästä kuplivaan tunnelmaanne mukaan..
VastaaPoistaOta tämä kehystettynä hiljaisuutena ennen seuraavaa lukua.
PoistaKirjoitat hyvin, sitä en voi kieltää! Aihe vaan saa minut niin surulliseksi ja ahdistuneeksikin. Itse elän tällä hetkellä "aikaa jälkeen uskottomuuskäryn". Mieheni jäi kiinni suhteestaan toiseen naiseen reilu 4kk sitten ja mikään, ei yhtään mikään ole enää niin kuin ennen. 20 vuotta onnellista, hyvää avioliittoani tuhansina sirpaleina ja niitä palasia yritämme nyt liimailla kasaan. Vaikka kaikki palat löytyisivät ja parisuhteemme tämän järsistyksen kestää on kuva kuitenkin säröillä.
VastaaPoistaEn olisi ikinä etukäteen voinut kuvitella sitä tuskan, ahdistuksen ja surun määrää joka tästä on perheellemme seurannut.
Onko tosiaan hurmos ja kiima toisen naisen kanssa sen arvoista? Miksi sitä energiaa joka tähän kuluu ei voi käyttää oman aviosuhteen maustamiseen ja parantamiseen?
Esität hyviä kysymyksiä. Mitä miehesi vastasi niihin?
PoistaVastasi että ei ollut sen arvoista. Että ei hänkään osannut etukäteen ymmärtää miten pahasti kaikki hajoaa... no, eihän hänen ollut tarkoitus jäädä edes kiinni... Hän toki nautti kiimasta ja hurmasta, mutta jälkipyykki on ihan liian likaista siihen nähden mihin kaikki johti.
VastaaPoistaNyt sitten kumpikin yritämme pelastaa sen mitä pelastettavissa on.
Hänkin kuvitteli voivansa elää kaksoiselämää. Saada kummastakin naisesta ne parhaat palat... Perheen, kodin, yhteisen historian ja Omena-hotelli-takapenkkikiimat.
Mutta homma kaatuu väkisinkin jossain vaiheessa... niin se menee. Jos vaimosi on yhtäänkään normi ymmärryksellä ja hoksottimilla varustettu, hän huomaa kyllä missä menet... Toivottavasti ei sitten mene pilalle ihan kaikki. En pahimmallekaan vihamiehelleni halua tätä samaa tunnetta!! Tämä raastaa ihmisen täysin rikki ja verille...
Kiitos koskettavasta tarinastasi. Sinun pitäisi kirjoittaa blogia.
PoistaEn halua kirjoittaa blogia omasta elämästäni. Haluan elää sen kutakuinkin tyytyväisenä ja sillä ajatuksella että en tieten tahtoen aiheuta surua, pahaa oloa tai murhetta läheisilleni.
VastaaPoistaOlisi oikeasti mielenkiintoista lukea aitoja ajatuksiasi syyllisyydestä (jota ihan sata varmasti tunnet!) ja siitä miksi valitsit sivusuhteen omaan avioliittoosi satsaamisen sijaan. Minä väitän että tämä tiesi on se "helpo" takeaway-kaista. Saat kiimaa, himoa ja uskaliasta seksiä ilman arjen harmautta ja kotitöiden jakamista.
Satsaamalla pitkään, pysyvään ihmissuhteeseen, itsesi oikeasti likoon laittamalla saavuttaisit jotain oikeaa, kaunista ja suurta. Jotain josta voisi olla avoimesti ylpea ja onnellinen.
En ole itsekään satsannut avioliittooni riittävästi ja en ole mikään unelmapuoliso, mutta sen tiedän että en ole se paskinkaan. Vaihtamalla hyvin harvoin paranee ja kaksoiselämä ei pitkälle kanna.
Muistathan, että käsityksesi syyllisyydentunnostani, parisuhteistani, kiimasta ja rakkaudesta perustuu minun valmiiksi pureskelemiini sanoihin. Luet mitä minä päätän kertoa ja vasta sitten sinä voit rinnastaa tarinasi minun tarinaani. Olen aidosti pahoillani avioliittosi ongelmista.
PoistaArvoisa Anonyymi, sinulla on tarve purkaa pahaa oloasi, se on inhimillistä. Mutta oletko kokemasi jälkeenkin sitä mieltä, että on vain yksi oikea tie - panostaa avioliittoon? Ja taas panostaa? Panostaa ehkä puolison vanhempien kanssa, naapurin namun mamun kanssa, setan kanssa? Mua jurppii kirjoittajan puolesta yksioikoiset kommentit. Älä oleta. Ja - jep. Sata sadasta kiinnijääneestä sanoo "ei se ollut sen arvoista". Entäpä jos..?
VastaaPoistakannattaako tälläiseen blogiin tulla jeesustelemaan kaksoiselämän turmiollisuudesta?? :D päivää! täytyy olla tyhmä ukko kun ei pystynyt edes sinua kusettamaan.
VastaaPoistaTästä tuli juuri ensimmäinen blogi, jonka olen lukenut kokonaan ja jonka päivityksiä odotan! Pidän tavastasi kirjoittaa.
VastaaPoistaOlen nainen, samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Mielenkiintoista lukea tuntemksia miehen näkökulmasta...
Kiitos palauteestasi. Pidä huolta nuuksionkoirastasi ja muista, että haukkuvankin koiran täytyy joskus saada purra.
PoistaToi on totta, suurin osa "kiinnijääneistä " toteaa, että ei se ollut sen arvoista. Kuinka monella on kiinnijäädessään pokkaa sanoa sille itkevälle ja katkeralle puolisolle hänen surunsa ja pettymyksensä edessä, että "kyllä, kyllä ne takapenkkinainnit ja omenahotellihetket ja rakastuminen olivat todellakin sen arvoista". Vaikka ihminen on tottakai järkytyksestä ja pettymyksestä suunniltaan, niin mihin se looginen ajattelu ja järki katoaa siinä hetkessä kun se puoliso jää kiinni? Jos siinä vaiheessa uskoo kaikki nämä selittely siitä, että puoliso ei tajunnut mitä tekee, ei se ollut sen arvoista ja salarakaskin ihan se ja sama jne. niin voi vain itseään syyttää siitä jos jää avioliittoonsa ja tulee petetyksi uudelleen.
VastaaPoistaOllut samassa tilanteessa. 3 vuotta. Jäin kiinni. Erosimme puolen vuoden jälkeen puolisoni kanssa. Ei minusta ollut valehtelemaan eikä puolisostani valheita uskomaan. Kyllä minä tiesin koko ajan mitä minulla on pelissä. Mitä minä sanoin, kun minulta kysyttiin , miksi petin? MINUN TEKI MIELI. Miksi jatkoin? KOSKA RAKASTUIN; KOUKUTUIN; HALUSIN AINA VAAN.
Salarakkaaani jäi myös kiinni. Hänpä ei oikein saanut edes antaa selitystä. Häneltä ei oikeastaan edes kysytty. Hänelle kerrottiin, vaimonsa ja sukunsa taholta, että Hänellä on identiteettikriisi ja hän ei tiedä mitä tekee. Minä voisin olla kuka tahansa huora kyliltä ja kunhan Salarakas tästä kriisistä paranee, niin avioliittonsa jatkuu ja voi parempana kuin koskaan. Luonnollisesti perheellisenä miehenä salarakkaani kävi mielessään melkoista taistelua ratkaisunsa suhteen ja mukisematta osallistui niin psykoterapiaan ja perheneuvontaan, koska kaiken tämän hän oli vaimonsa sanojen mukaan velkaa hänelle. Täysin ymmärrettävää sekin, sinänsä.
Niin siinä kuitenkin lopulta kävi, että erosivat hekin, vajaassa vuodessa. Nyt olemme olleet yhdessä 2, 5 vuotta ja hyvin menee. Syyllisyydestä? Kyllä minä tiesin kaiken aikaa tekeväni väärin, ihan varmasti jokainen tietää tekevänsä, jos pettää. Mutta ikävä kyllä kohdalla tarve olla salarakkaani kanssa voitti syyllisyyden tunteet. Hirveä ämmähän minä olen useimpien mielestä, mutta kyllä minä itseni kanssa voin elää. Turhia kärvistelemättä. Ja nykyään ex-puolisoni kanssa olemme hyvissä väleissä ja nautimme molemminpuolista kunnioitusta.
Jokainen tarina on omanlaisensa ja erilainen. Kivillä heitteleminen ja yleistäminen ei auta ketään.
Kyllä mies tiesi mitä teki. Ei siinä ollut ymmärrysongelmaa. Hän ei vaan ollut osannut etukäteen kuvitella sitä mitä siitä seuraa. Miten suuri ja vavisuttava on se suru ja järkytys joka kiinnijäämisen jälkeen asettuu kotiin.
VastaaPoistaMiehellä on täysi oikeus lähteä tästä liitosta. En minä ketään tässä halua väkipakolla pitää. Pariterapiassa käymme mekin, mutta sitä en voi vielä tietää mihin se johtaa. Saattaa olla että jatkamme yhdessä tai sitten erikseen. Pariterapista uskon olevan molemmissa tapauksissa apua.
Ja todellakin on itsestään selvää, että parinvalinta saattaa mennä nuorena pahasti pieleen ja se suuri rakkaus saattaa tulla kohdalle vasta keski-iässä. Mutta en ymmärrä miksi siinä tapauksessa ei oteta eroa entisestä puolisosta vaan pidetään yllä jopa vuosien salasuhdetta siihen suureen rakkauteen? Miksi salaillaan ja annetaan sen aviopuolison elää valheessa? Salasuhteillaan hotelleissa ja parkkipaikoilla, punotaan tarinoita ja peitellään jälkiä. Eikö kaikille osapuolille olisi reilumpaa ja terveempää tunnustaa tosiasiat, hoitaa ero kuntoon ja jatkaa avointa elämää ilman salaisuuksia? En oikein näe nykysuomessa sellaisia rakenteita, joiden takia pitäisi ylläpitää kulisseja.
Kyllä minäkin tiesin mitä tein. Enkä ajatellut, että parinvalinta nuorena olisi mennyt pieleen. Se aika, 15 vuotta, mitä mieheni kanssa yhdessä olin ja elin oli hyvää aikaa. Meillä oli hyvä avioliitto. Miehessäni ei ollut mitään vikaa, en kokenut minkäänlaista puutetta avioliitossani, en henkistä, en fyysistä , en seksuaalista. En kokenut ikäkrsiisiä, en kipuillut mitään muutakaan. Minä vain rakastuin. Kovin paljon ihmiset ovat kyseenalaistaneet sitä, miten minä voin rakastua toiseen, jos ja kun minulla oli avioliitossani kaikki kunnossa. Voitte uskoa, että minäkin sitä mietin lukemattomia valvottuja öitä ja pitkiä päiviä.
VastaaPoistaJa jo siinä sitä miettiessä aika vain kului ja kului. Ihminen haluaa olla varma tunteistaan ja motiiveistaan, ennenkuin on valmis tekemään elämän mittaisia ratkaisuja. Ymmärrän petetyn näkökulman, joka toivoo tietysti, että kerrottaisi että on rakastunut toiseen, ennenkuin pettää, mutta mahdotontahan se on. Ensin koet ihastumista ja sitten fyysistä vetovoimaa ja intohimoa. Pitäisikö heti siinä vaiheessa tosiaan asettaa koko avioliittonsa vaakalaudalle ja mennä puolisolle kertomaan, että nyt tosiaan tekisi mieli vierasta? Kyllä ainakin kohdallani tuli tästä fyysisestä puolesta pidättäydyttyä Salarakkaankin kanssa tietyn aikaa omia fiiliksiä selvitellessä. Fyysinen puoli taas vahvensi vain jo olemassaolevia tunteita, jotka ihastumisesta ajan kanssa voimistuivat rakkaudeksi.
Kohdallani kävi niin, että kaikkien näiden tunteidenkin keskellä toivoin, että ne olisivat ohimeneviä. Että ne loppuisivat yhtä äkkiä kuin alkoivatkin, tätä salarakasta kohtaan. Itseasiassa luotin siihen. No, näin ei käynyt. En minä todellakaan olisi halunnut erota puolisostani, joka on oikeastaan paras mies, jonka tunnen. Kyllä, monilta ominaisuuksiltaan jopa parempi kuin tämä Salarakas. Mutta silti rakastuin toiseen. Ennenkuin sitten ehdin lopullista ratkaisua tehdä, jäin kiinni. Mutta loppu avioliitollemme olisi tullut ennemmin tai myöhemmin.
Että semmoinen tarina. Loppu hyvin kaikki hyvin.