Työyhteisö kuuluu elämässäni osaan, jota en tuo koskaan kotiin - enkä vie kotiasioita koskaan töihin. Sormuksestani on pääteltävissä, että olen varattu - ikäni ja osoitteeni ilmoitin työsopimustani varten.
Where do bad folks go when they die
They don't go to heaven where the angels fly
Olimme hukanneet autoni kauppakeskuksen parkkiluolaan. Ensimmäistä kertaa koskaan keskityin niin seuralaiseeni, että rakas ratsuni unohtui. Yllättäen eteeni ilmestyneelle työtoverilleni moikkailin iloisena, ääni ujeltaen kuin eunukkikuorolla. Hermostumiseni kontrollointi petti yllättävässä tilanteessa, johon en typeryyttäni ollut varautunut.
Kutsun työtoveriani tässä blogissa Heikiksi. Hän, siis Heikki tappaisi minut jos kuulisi. Epäilen, että hän kokee itsensä enemmän Leonardona, mutta minun perspektiivistäni hän on helvetisti kotikutoisempi - Heikki.
Hän oli luonteva tuossakin tilanteessa. Hän on aina. Nyökkäsi Heikille tervehdykseksi epäröimättä, arkisesti ja katsoen silmiin. Punaposkinen blondini. Olimme viettäneet edeltäneet tunnit lakanoissa. Esittelin Hänet asiainhoitajana, joka tuntui samassa virheeltä, sillä asiani mahtuvat päähäni - ja suhtaudun tunnetusti avoimen epäilevästi sijoitusvinkkeihin tai ostettuihin neuvoihin.
Olen jäänyt rysän päältä kiinni kuin smurffilimussa vodkaa latkiva Taalasmaa. Se ei kiusaa minua lainkaan. Olen puhunut paskaa ja tehnyt sen puolitehoisesti. Minua kiusaa eniten kontrollin menettäminen. Voisin kertoa Heikille, että nain tuota upeaa ilmestystä, mutta vasta kun valitsen tehdä niin.
Tämän sekaisen tapaamisen jälkeen tapaamme parin viikon päästä töiden merkeissä. Heikki vihjaa kohtaamisestamme. Heikki ei kysy vaan antaa ymmärtää. Kiemurtelen muka ymmärtämättä vihjausta ja vaihdan puheenaihetta.
Go to a lake of fire and fry
Olen alkanut tämän suhteen myötä keskustelemaan pitääkseni kuulani jotenkin kasassa - pidän jumalauta blogiakin. Täytynee ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa mankua pillua, että tästä pääsee yli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti